Sisällysluettelo:
Useimpien kahden viime vuosikymmenen aikana liittovaltion menot olivat noin kolmasosa koko bruttokansantuotteesta. Finanssikriisin 2007–2008 jälkeen osuus nousi 40 prosenttiin BKT: stä. Miten ja missä liittovaltion hallitus käyttää rahaa on suuri vaikutus talouden yleiseen kasvuun tai kasvun puutteeseen. Valtion menot voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin.
Valtion kulutus
Tavaroiden ja palvelujen ostaminen käsittää yhden merkittävän valtion menotyypin. Tähän luokkaan kuuluvat laitteiden hankinta, jotka vaihtelevat valtion toimistokoneista suihkukoneisiin ja ilma-alusten harjoittajiin. Valtion kulutus sisältää myös palkkojen ja etuuksien maksamisen liittovaltion työntekijöille. Nämä työntekijät suorittavat hallintotehtävän, kuten tarkastukset kaikentyyppisille toimialoille ja muiden ohjelmien kustannusten maksamiseen.
Siirron maksut
Siirtomaksut sisältävät rahan saamisen vastaanottajille suunnitelmissa, kuten sosiaaliturvassa, Medicaressa, sairausvakuutustukea ja erilaisia hyvinvointiohjelmia. Ulkomaanavun ohjelmat kuuluvat myös siirtomaksujen luokkaan. Sosiaaliturvajärjestelmällä ja tärkeimmillä siirtomaksumekanismeilla on Medicare, joilla on omat erilliset verorahoituslähteet.
Velan korko
Korko liittovaltion velasta on kaikkein muuttuja kolmen suurimman menotyypin osalta. Vuonna 2013 noin 17 triljoonan Yhdysvaltain dollarin suuruisen velan korko oli 6,2 prosenttia kaikista liittovaltion menoista. Vuosien 2007-1008 finanssikriisin jälkeisenä ajanjaksona matalat korot auttoivat pitämään korkomaksut alas, vaikka koko velan määrä kasvoi. Vertailun vuoksi 1990-luvulla korkojen ollessa korkeammat korkomaksut muodostivat jopa 15 prosenttia liittovaltion kokonaismenoista.
Verotulojen leikkaaminen
Hallitus kerää vuosittain triljoonaa dollaria verotuloista ja lainaa miljardeja enemmän valtion joukkolainojen myynnin kautta. Noin kaksi kolmasosaa menoista koostuu sosiaaliturvan ja Medicaren kaltaisten ohjelmien pakollisista menoista. Koron määrä riippuu liittovaltion koko velasta ja koroista. Tämä jättää vain 20–30 prosenttia harkinnanvaraisista menoista, joita voidaan muuttaa hallituksen vuotuisessa talousarviossa.